Vähissä on Ollikaisen pojan aamut maailmalla.

Armeijatermejä käyttäen, olen gonahtanut, ja ollut laiska blogin kirjottaja. Saattaa myös johtua siitä, että reissupäivät käy vähiin ennenku loppuu. Pää on aika kohmelossa johtuen auringon kuumuudesta, viime päivinä nautittujen Lao- kaljojen ja viskiämpärien määrästä, sekä ruokamyrkytyksestä.

Laosissa siis ollaan, todellisessa kaakkois-aasian reppureissaajien keskittymässä Vang Viengissä. VV ei paikkana hirveesti näytä oikeeta laosilaista meininkiä, mutta täältäkin löytää paljon näkemisen ja kokemisen arvosta. Laosilaiset on ehkä yks maailman chilleimmistä maista, ja mikä parasta, kaikki ei pyöri kippien ja dollareiden ympärilllä. Hyvänä esimerkkinä kun tallattiin katuja kohti bussiasemaa Vientianessa, ja koitettiin saada tuk tukia. Löydettiin kolmen tukarikuskin rypäs makaamassa tukariin asennetuissa riippumatoissa ja heittämässä läppää keskipäivän auringon paahteessa. Tarjottiin ihan kohtalaista hintaa, mutta koska niistä ei kukaan vaan jaksanu liikkua, meni kävelyhommiks. Vastaavasti esim. Thaimaassa kuski repii sut tukarin kyytiin ja on valmis ajamaan vaikka Helsinki-Vantaalle, mutta täällä osataan myös naatiskella, eikä tärkeintä oo haalia mammonaa ympärille. Laos on vielä tähän astisista maista kaikkein halvin ja köyhin maa, eikä turismikaan täällä oo menny vielä överiks verrattuna moneen muuhun Aasian maahan. Laos on äärettömän kaunis ja todella rentouttava maa, samalla tosin kaikkein aikojen pommitetuin valtio, kiitos Yhdysvallat.

Miesvahvuuteen saatiin myös lisäystä, kun Mikan kaveri Antti liittyi joukkoon tummaan, ja neljä pitkänhuiskeaa ja raamikasta suomalaistorspoa tallaa Vang Viengin katuja molkottaen outoa kieltä, jota kukaan muu ei ymmärrä. Itsekin kovaäänisenä kaverina tullu muutaman kerran baarirundin jälkeen käytettyä vähän liikaa desibelejä, mutta sitä ei tarvii hävetä yhtään kun kattoo millasta jengiä täällä katuja tallaa. Jengi on vetäny sellasia övereitä päivän mittaan, että 5-6 välillä kaduilla näkee niin pihalla olevaa jengiä ettei mitään rajaa. Huumeet kuuluu tietty isona osana tällästä turistikeskittymää, ja porukka kiskoo naamariin sienisheikkejä, happy pizzoja, oopiumia ja muita aineita, ne kaverit kyllä erottuu kadulla. Laitontahan se on täälläkin, tosin monista baareista saa tilattua ”special menusta” ihan mitä vaan.

Suurin ja mahtavin aktiviteetti täällä Vang Viengissä on tubeilu, joka tarkottaa traktorin sisäkumilla lillumista pitkin Namsong-jokea todellisessa linnunmaidossa, Aasian auringon porottaessa. Janon yllättäessä voi pysähtyä joen varren baareihin kurkun kostuketta lipittämään. Ja baarejahan tosiaan riittää, samoin ihmisiä, ehkä paras tyyli bilettää koskaan! Ilmasia shotteja tuupataan jatkuvasti naaman eteen, ja suomalaisten juomakulttuuria kunnioittaen, ilmanen viina on juotava pois, ja lasiin ei syljetä. Monissa baareissa on toinen toistaan kahjompia hyppytorneja, köysiratoja ja liukumäkiä joissa jengi kännissä tai huumehien vaikutuksen alaisena temppuilee ja teloo ittensä. Nyt kuumalla kaudella vesi on vielä paikottain kohtuu matalaa, joten vahinkoja sattuu. Pahimpana tapauksena nähtiin kun joku sankari loikkas rantabaarista pää edellä kiveen, ja verta tuli aika helvetisti. Kyllähän mekin tietty muutaman rohkasevan Lao-vodka ämpärin jälkeen uskaltauduttiin vaikka mihin, ainoo vahinko tosin osu yllättäen meikäläiselle, kun painelin hirveestä liukumäestä ja jollain käsittämättömällä juopon tuurilla onnistuin kääntymään selkä menosuuntaan just ennen hyppyä veteen. Sieltä pamahdettiin sitten about 4 metrin korkeudesta suoraan selkä edellä jokeen. Alkufiilis oli kun ois selkäranka kolmessa osassa, mutta nopealla tutkimuksella todettiin että punotuksen ja pienen viskibasson lisäks ei muita fyysisiä vammoja todettu.

Maailma on pieni, sen on saanu todeta useemmankin kerran reissussa. Balilla aikoja sitten kaveerattiin muutaman ruotsalais-jannun kanssa, niihin törmättiin joku päivä, ja Ko Phanganilla treffatun Känädäläis-jäbän kanssa käveltiin kadulla vastaan pari päivää sitten. Hieno fiilis! Eilen törmättiin kuuden hengen suomalaisporukkaan Mikan kanssa, ja yks jampoista oli jostain niin tutun näkönen et olin varma et suomessa ollaan törmätty. No kaverihan oli Tampereelta (nääs), ja kysy kirjotanko blogia, johon vastasin myöntävästi. Jäbä oli lukenu ennen omaa reissuaan mun blogia, ja linkin blogiin oli antanu veljeni entinen tyttöystävä, joka on myös tämän kaverin entinen tyttöystävä! Silleesti.

Meillä on ihan äärettömän upee bungalowi-kylä, niin sanotusti ”tois puol jokkee”, eli rauhaa löytyy, lehmiä talsii pihapiirissä ja linnut laulaa, kyllä riippumatossa on mukavaa! Silti vaan kahden minuutin kävelymatkan päässä on kaikki palvelut mitä tarvii. Sen sijaan hämähäkit eikä liskot oo löytäny vielä tietään meidän majaan, mutta yks helkkarin päänvaiva darran lisäks on tähänkin mökkiin siunaantunu. Hiiren perkele! Pari ekaa päivää hiiri kävi ihmetteleen vessan katossa paskalla istuessa ja hampaita pestessä, kunnes yks ilta tultiin kotiin ja Jussi meni kuselle ja löysi elävän hiiren meidän lavuaarista käsiä pestessään! Ite olisin varmaan saanu paskahalvauksen jos olisin tehny tämän löydön, Jussi sen sijaan tyytyi tyttömäiseen kirkasuun, on se rohkee äijä! Mika oli ottanu sen verran rohkasua illan mittaan että pienen ihmettelyn jälkeen nappas hiirulaista hännästä ja kiikutti pihalle. Tuli väkisin mieleen rakkaan pikkuveljeni hiiri-ja perhoskammo. Eräänä kauniina kesäpäivänä vessassa istuessa oven alta kömpi hiiri paskahuussiin, jota pelästyneenä ja housut kintuissa karkuun juostessa pikku-Valleri hyppäsi sänkyynsä ja rikkoi sen. Tosin suurena ihmetyksenä ei veljen hiiri/perhoskammo tule, kun miettii veli-Villen pelkoja. Kaveri pelkää vieläkin haita niin paljon että ui maksimissaan kerran kesässä jos vesi ei oo kylmää ja kaverit vahtii vedessä ettei oo haita. Mereen velipoika ei menis mistään hinnasta, paitsi ehkä niin isosta autosta jonka öljynvaihdon yhteydessä ei tarvita tunkkia.

Muutakin on tullu tehtyä kun rötvättyä hammockissa ja nosteltua maljaa. Yks päivä otettiin tuttuun tyyliin motskarit alle ja lähettiin neljän miehen voimin tutkimaan luolia, joita täällä riittää. Oli kyllä niin helvetin pimeetä ja ahdasta, että heikkohermoselle vois jäädä ikuiset traumat noista paikoista. Siispä yks riitti. Siirryttiin metsästämään virkistävää ja rentouttavaa blue lagoonia, ja pysähdyttiin paikalliseen anniskeluravintolaan neuvoa antavalle limulle. Voi että mitä täältä löytyikään, neljä äärettömän sulosta koiranpentua, joiden kanssa telmiessä menikin reilun tunnin verran. Suurena koiraihmisenä olin aivan haltioissani näistä karvapalloista, sen sijaan Antti, Mika ja Jussi ei ollu ihan yhtä mehuissaan. Mutta oli ne sulosia!

Blue lagoon löydettiin myös, oli kyllä tosi makee paikka. Vesi on nimensä mukaan aivan sinistä, ja virtaa jostain kaukaa vuorilta, jonka ansiosta vesi on mukavan viileetä ja virkistävää. Oli futispalloo, biitsiverkkoo ja aivan tajuttoman chillejä levyttelyloosseja, joita on myös monessa baarissa täällä Laosissa. Täkäläiset todellakin osaa rentoutumisen jalon taidon! Jouduttiin Jussin kanssa niputtamaan pojat paikallisessa lentopallossa, jossa ei saa käyttää käsiä, periaatteessa futissäännöillä. High lihteissa ykkösenä viiletti silti koiranpennut.

Törmättiin tubeillessa pariin ruotsalaiseen kimuliin, jotka loppupeleissä osottautu meidän naapureiks. Sain houkuteltua Mikan opaskaveriks matkaan kun lähettiin näyttään mimmeille lagoonia seuraavana päivänä. Ei varmaan tullu suurena yllätyksenä että koiranpentujen kohdalla meni jarruvalot päälle. Päivä vierähti mukavasti pelaillessa ja helppoo ottaessa, illalla riisuttiin viimeiset kielimuurin rippeet ja puhuttiin asiat rehdisti perus-suomalaiseen tyyliin parin viskilekan ääressä, eihän sitä selvinpäin uskalla vieraalle puhua, varsinkaan vierasta kieltä!

Tänä aamuna olo oli kun ois jääny junan alle. Pelkäsin kuolemaa, samalla myös sitä etten kuolekaan. Illalla napattu tonnikala-sandvich oli parhaat päivänsä nähny, tosin havaitsin sen vasta aamulla kun kaikki tuli ulos, fifty-fifty puolet ylhäältä ja puolet alhaalta, tietty samaan aikaan! Ruokamyrkytys ei oo se kaikkein mukavin tauti täälläkään päin maailmaa. Onneks pystyy istuun pöntöllä ja samalla ottaan suihkua ja oksentaan viemäriin, ei oo hirveetä herkkua. Mietin miksi Jumala minua näin rankaisee? Olenko ollut syntinen? Reissun ainoo kunnon tauti iski vain viisi päivää ennen kotiin paluuta! Vitonen on vielä maaginen numero siinä mielessä, että se on komeillut meikäläisen ensimmäisenä pelinumerona Sahalahden Kunnon valko-oranssissa kiekkopaidassa, Ko Phanganilla Täydenkuun kemuissa, ja tietysti jo muutaman kerran blogissa mainitun entisen maajoukkuekapteenin Timo Jutilan selässä. Melkonen yhteensattuma! Kello on kymmenen illalla, enkä oo saanu syötyä tänään yhtään mitään. Vettä ja jaffaa oon koittanu pudotella alas, tosin huonolla menestyksellä. Sain nukahdettua onneks pariks tuntia päivällä, se olikin ainoo kakstuntinen kun ei laatta lentäny. On niin voimaton olo että tää näppäintenkin painelu tuntuu sen verran raskaalta että tarvii alkaa lopettelemaan.

Tarkotuksena oli tosiaan tänään lähtee iltajunalla kohti Bangkokia, mutta kiitos vatsani toiminnan, missaamme Chatuchakin viikonloppumarkkinat Bangkokissa, eli turha odotella tuliaisia. Huomenna on pakko päästä liikkeelle, käy päivät sen verran vähiin, ja vähän tarvis ehtiä jotain shoppaamaan ennen paluulentoo. Katotaan tuleeko juttua vielä blogin puolelle viimesistä päivistä, eiköhän sitä jotain tuu runoiltua. Nähään kohta!

Aukusti

Chilling

Oman kylän lehmät

Meidän mökki

Luola-Ossi

Blue Lagoon

Uusi maa, uudet kuteet

Hello everybody! Nha Trangista jäi käteen monta uutta kaveria, kolmen päivän darra ja murtunut varvas. Mun mielestä ihan hyvä saldo. Hyppään vähän ajassa taakse, ja muistutan viime bloggauksessa kertoneeni paikallisen kaverin Datin numeron hukkumisesta Jussin puhelimen varastamisen yhteydessä. Vaan voi kuinka pieni onkaan maailma, Kambodzassa tapaamani suomi-typy oli kaveerannut juuri samaisen Datin kanssa, ja blogini luettuani tämä ystävällinen sielu lähetti minulle Datin numeron ja saimme kuin saimmekin yhteyden toveriimme. Lähettiin pelaileen bilistä Datin ja sen kahden isoveljen kaa, no meidät haastettiin lopuks tietty Suomi-Vietnam maajoukkue otteluun, joka otettiin tietysti avosylin vastaan, ja jouduttiin vielä kairaankin voitto kotiin murskaluvuin 2-1 (meidän molemmat  voitot tuli kun kaveri pussitti kasin väärään aikaan, mutta ollaan silti ylpeitä). Seuraavana päivänä koottiin futisporukka ja vuokrattiin komee kenttä missä käytii vähä höntsäilemässä, jouduin laittamaan Nepalin Tuhkimoiden paidan päälle ja olemaan oma tuttu ylivoimainen #77 kentällä (oliks tässä värikynää?). Tehot 0+1 ja murtunut varvas oli ihan hyvä saalis peliin joka päätty jotain 14-17, sen sijaan vastapuolen #8 Taavitsainen keräsi ottelussa selännemäiset 3+2 tehot. Parhaan pelaajan haastattelun voi lukea Vietnam Daily Newsin keskiaukeamalta.

Meidän hostellin pomo oli aika kunkku jäbä. Jussi oli ottamassa tatskaa ja juttelin ukon kanssa alakerrassa, oli ollu Vietnamin sodassa 1975-1979, kerto aika kovia kokemuksia millasta on olla tositoimissa ja tappaa, tai tulla tapetuks. Tatuointihommista kaveri oli sitä mieltä että on helpompi tappaa joku kun ottaa tatuointi, joten sekin arvosti meitä. Omalla tavallaan.

Buukattiin reissun ensimmäinen junamatka Nha Trangista Dong Haihin lähelle Laosin rajaa, mukava 14 tunnin sleeperi-juna, jossa oli ihan sängyt ja kaikki. Haikein mielin hyvästeltiin Dat+veljet, sekä mun suosikkijäbä Tom, suoraan Australian Brisbanesta, hienoja äijiä, kippin tats! Hypättiin junaan klo 02.36, pelti kiinni ja unta palloon. Matka oli äärettömän miellyttävä, ja meni tosi nopeesti, mutta perillä alko harmittaan kun sato vettä ja oli viilee. Napattiin taksi halpaan guest houseen, haaveena marssia seuraavana aamuna Laosin rajan yli jälleen kohti uusia seikkailuja.

Dong Haissa ei ollu oikeesti yhtään mitään. Muutama kilometri pohjoseen alkais DMZ(De-Militarized zone), eli alue josta yhä löytyy jenkkiarmeijan sinne aikanaan tiputtamia miinoja, ja joihin vielä näinäkin päivinä porukka tallaa ja menettää vähintäänkin jalkansa. Kiitos USA!

Sato vettä, oli kylmä, eikä siellä ollu mitään! Turisteja nähtiin tasan kaks, ei paljon englanninkielen osaavia sankareita, eikä kyllä muitakaan sankareita, jengi käyttää tätä lähinnä juuri samaan kuin mekin, eli etelä-vietnamista tänne, ja tästä Laosin puolelle. Yö oli helvetin kylmä, nukuin huppari, viltti ja peitto päällä ja silti oli kylmä. Tuli mieleen armeija-ajat ja pakkasaamut teltassa kun joku helvetin töhö on nukahtanu kipinävuoroon, olin jo huutamassa Jussille että nyt se vitun kamina tulille, kunnes 5.45 heräsin kellon soittoon, ja totesin että bussi lähtee puolen tunnin päästä Laosin rajalle. Hommahan meni vielä niin, että buukattiin illalla aivan sikahintanen lippu ensin bussi Dong Haista Laosin rajalle josta jatkobussi Laosin Savannakhetiin, tästä huvista maksettiin 15$. Pienenä selvennöksenä, Dong Haista kyyti rajalle maksaa ehkä 3$, ja kyyti rajalta Savannakhetiin 5$, mutta koska haluttiin äkkiä hemsvettiin täältä, eikä kiinnostanu sateessa lähtee säätämään enempää, olimme typeriä.

Aamulla hostellin eessä odotti vanha tuttu minibussi. Mun ja Jussin minibussi-kokemuksethan on äärettömän hyviä, ja alku reissun Medan-Lake Toba-kyydin jälkeen vannottiin että minibussilla ei enää mennä metriäkään. Sillon meitä oli muistaakseni 16 hengen minibussissa 20, ja matka oli äärettömän vittumainen. Eipä siinä, mielet kirkkaina hypättiin minibussiin, joka oli vielä suht tilava, tosin ei vielä vedetty lippua salkoon ja juhlittu, koska osattiin odottaa että pahin on vielä edessä. Niinhän se olikin ja jengiä kalasteltiin kyytiin joka risteyksestä ja tienvierestä, kun viimein kaikki istumapaikat oli täytetty, bongattiin vielä levinnyt minibussi matkalta, no tottakai tänne mahtuu, sisään vaan! Jos ykskin bussin tyypeistä olis puhunu englantia, olisin kysyny mikä on Aasian ennätys minibussiin ängettyjen ihmisten määrästä, nyt meitä oli 23 ihmistä ja vähintään 140-vuotias fossiili-vaari, jonka sain syliini istumaan. Jos sekin lasketaan ihmiseks, meitä oli siis 16 hengen minibussissa 24 tyyppiä, olipa rattoisa matka.

Rajalle kuitenkin päästiin, ja edessä tutut tullimiesten kuumotukset. Siis täällä vasta torspo-jengiä onkin rajalla, jumalauta kyselivät niin idiootti kysymyksiä, eikä tuntunu ymmärtävän että suomalaiset saa olla maassa kaks viikkoo ilman viisumia, vartin verran arvottiin taas onko kuva oikee, missä passi on myönnetty, mistä oon kotosin ja mistä tullu Vietnamiin. Ja sama rumba oli Jussin kohdalla. Vitun riisinpoimijat... Ongelmathan ei loppunu siihen. Päästiin Laosin puolelle ostamaan viisumia, kun Nekalan nappisilmä, FC Wanhan Tapin pistenikkari ja todellinen arjen sankari Jussi Ville Matias Taavitsainen toteaa ettei hänellä oo varaa maksaa viisumia. 35$ viisumista puuttu 6$, eikä mullakaan ollu rahaa enää kun päätin nostaa vasta Laosin puolella paikallista valuuttaa. Edes Jussin ovela ”rajan yli kenenkään huomaamatta”-yritys ei tuottanut tulosta, kunnes matkanjärjestäjän ominaisuudessa hoksasin Thaimaan valuutat rinkan pohjalta, ja selvittiin vaikeuksista huolimatta Laosin puolelle! Olipahan taas...

Laosin puolella palloiltiin rinkat selässä ja mietittiin onko meille oikeesti joku jatkokyyti täältä vai ei. No eihän meille jumalauta ole!!! Teki mieli soittaa sille mulkerolle joka myi meille liput, mutta koska ei ollu Laosin sim-korttia, se oli pirun vaikeeta. Napattiin mopotaksit ja sanottiin että bussiasemalle, halutaan Savannakhetiin, niin kaveri lähti ajamaan hirveetä rallia, ja parin kilometrin jälkeen edessä körötteli noin 35km/h etenevä paikallisbussi, joka oli menossa Savannakhetiin. X-asentoon bussin eteen seisomaan kuolemaa uhaten, ja bussihan pysähty heikoista jarruistakin huolimatta, onneks ei ollu enempää vauhtia. 4$ dollaria kyydistä passas meille. Bussin ”istumapaikat” oli täynnä, joten saatiin istua riisisäkkien päällä käytävällä, käyhän se näinkin,edessä rattoisat 8 tuntia. Bussissa oli meidän lisäks yks länkkäri, joka osottautukin heti kärkeen kaunista kotimaista ääntäväksi suomalaiseksi nuoreksi mieheksi, Mikaksi.

Nautinnollisen bussimatkan jälkeen Savannakhetissa lyötiin hynttyyt yhteen Mikan kanssa, ja lähettiin ettimään kämppää kolmelle salskealle herralle. Sellanenhan me löydettiin, yks parisänky yhteisellä peitolla ja normipeti, annettiin Mikalle oma sänky ja vallattiin Jussin kanssa hinttibunkkeri. Pyörittiin kylillä, käytiin syömässä ja illalla poolia pelailemassa, ei kovinkaan päräyttävä paikka, mutta ihmiset täällä Laosissa on kyllä koko Aasian ystävällisimpiä, siitä ei epäilystä. Pari iltakaljaa ja mentiin pehkuihin, katotaa mitä huomenna keksitään.

Aamun herätys oli vähintäänkin erikoinen. Naisellinen käsi (joka oli kyllä Jussin) halaa mua ja rutistaa lusikka-otteeseen, ja miehiset pelivermeet painautuu alaselkää vasten. Hetken aikaa mietin onko nyt jokin mennyt vikaan, mä en ollut eilen kännissä, mitä tapahtuu? Käänsin pääni ja kysyin Jussilta mitä helvettiä sää teet. Jussi oli vähintään yhtä hämillään kuin mäkin, ja kertoi nähneensä unta emännästään ja blaablaablaa. Mä taas oon melkovarma että Jussista on tullu hintti, ja se kokeili mua tollai varovasti ja mukamas vahingossa. Ovela paskiainen.

Viime bloggauksen ”high lightseissa” oli koira ja apina jotka ajo polkupyörillä. Tähän väliin tarvii kehua aasialaista logistiikkaa. Nyrkkisääntöhän on se, että kaiken voi viedä skootterin kyydissä; 6 henkisen perheen, 10 koria kaljaa, 1000 vesimeloonia, 15 000 kananmunaa ja Luhti- talopaketin. Minibussin kyydistä näin oman henkilökohtaisen suosikkini: kaksi elävää possua skootterin kyydissä pienissä häkeissä! Se oli niin äärettömän hieno näky että ei voinu kun nauraa ääneen, ja todellisena kliimaksina toinen possuista pudotti vielä paskat just meidän kohdalla, tässä touhussa on tyyliä! Sen sijaan skootteri kulkee näppärästi vaikka bussin katolla, sellanenkin viritelmä nähtiin eilen, tosin olihan se hyvin sidottu, sellasella 4 metrin pätkällä talousnarua.

Asiaan. Pari päivää Savannakhetissa riitti, me haluttiin lämpöseen ja kivaan paikkaan. Loikittiin bussiasemalle Jussin ja Mikan kanssa ja varattiin yödösä Laosin pääkaupunkiin Vientianeen, josta on tarkotus ottaa bussi kaakkois-aasian todelliseen backpacker-gettoon, Vang Viengiin, jossa brittinuoret örveltää, oksentaa päällensä ja katselee päivät Frendejä baareissa, jengi vetää happy-pizzaa naamariinsa ja hymyilee kuin Naantalin aurinko, sienipäät kulkee omia polkujaan täysin omissa maailmoissaan ja känniset muijat kirmailee bikinit päällä pitkin katuja. Ennen bussimatkaa käytiin ottaan tunnin öljyhieronnat ja vedettiin masut täyteen safkaa jonka jälkeen totaalisen relaksoituneena kavuttiin bussiin, edessä jälleen 8  tuntia bussissa istumista. Matkailu on mukavaa!

Eilen aamulla saavuttiin siis tänne Vientianeen, jossa vietämme x-määrän päiviä, ja siirrymme Vang Viengiin. Käytiin vähän kyliä kiertelemässä, ja illaks siirryttiin biljardiklubin puolelle laittamaan kipit ja dollarit jakoon ja 3 litran kaljatornin panoksella bilistä hakkaamaan. Nimimerkillä ”munkki pussiin”- pelannut biljardihai suoraan Sahalahden synkiltä kaduilta oli aivan huikeessa vedossa, eikä tarjonnut tornin tornia. Sen sijaan Mika ”vuohenjuusto” Vuorihuhta sekä Jussi ”Jussi Matias” Taavitsainen saivat vierailla baaritiskin puolella useaan otteeseen. Mun voittoputki katkes kun paikallinen touhupeppu tuli haastamaan ja pieksi mut. Kahdesti. Hävisin 6000 kippiä (0,6senttiä), ja otti niin kovasti ylpeydelle että haastoin vielä kerran. Ja voitin!!! Siitäs sait. Myöhemmin sama mimmi bongas meidät syömästä ja tarjos ”lihallisia iloja” mielestämme kohtuulliseen tuhannen kipin (0,1sentin) hintaan. Kun kieltäydyttiin tarjouksesta, mimmi olis lähteny ilmatteeks meidän matkaan. Kannustin Mikaa komeana sinkkumiehenä tarttumaan ”härkää sarvista”  tai ”hutsua tukasta”, ja hoitamaan potin kotiin. Ei kelvannut. Mentiin kotiin.

Kuumotus on tällä hetkellä aika suuri, johtuen siitä että tasan kahden viikon kuluttua ollaan Jussin kanssa Bangkokissa Suvarnabhumin lentokentällä odottamassa flygaria rakkaaseen isänmaahan. Tai ainakin pitäis olla. Täytyy ottaa ilo irti viimesistä viikoista, ja pikku hiljaa valmistautua jo henkisesti kotiin paluuseen. Perhe, ystävät, Ville Ollikaisen vahvoilla käsillä survottu perunamuusi, mustaamakkaraa, ruisleipää, Saarioisten pippurista kinkkua, Oivariinia, litra sinistä maitoo, yks kylmä Pirkka-olut, ja jääkaapista jälkiruoaks 5 milliä ruotsin kultaa ylähuuleen. Nämä on ne asiat jotka saa mut nauttimaan kotiinpaluusta. Tärkeimpänä tosin perhe ja ystävät. Mutta onneks sen aika ei oo vielä.

# 77 Ollikainen

Veikeenä Vientianen leikkipustossa.

Ilmanen kalja on aina halpaa.

Hit the road Jack!

Moi taas. Maa on Vietnam, valuutta on dong (voi maksaa myös dollareilla). Mui Nessa vikat päivät noudatettiin sitä tuttua kaavaa, surffattiin ja levyteltiin. Lähettiin yks iltapäivä hassun hauskalle hupsutteluretkelle meidän luotettavalla ratsulla, ja lähettiin ajeleen johkin päin. Päädyttiin johonkin jossa oli helvetisti hiekkadyynejä, ja mentiin hulluttelemaan ja temmeltämään dyyneille kuin lapsena kotisuomen vehreillä niityillä kirmatessa. Tuli mieleen lapsuuden hulluttelut kun velipoikien kanssa saunasta lähettiin munasillaan pihalle juoksemaan, trampoliinille hyppimään, tai talvella moottorikelkkaileen. Käytiinhän me joskus jollain porukalla kylillä polkupyörilläkin aatamin asussa. Enivei, bongattiin niin järkyttävän kokonen dyyni, ja oltiin varmoja että sieltä aukee ihan uskomaton näköala. Rehkittiin vartin verran pehmeessä hiekassa kohti huippua, ja kyllä sitte nii vitutti. Eihän siellä ollu yhtään mitään. Mentiin pettyneenä kotiin, ja buukattiin tiketit Nha Trangin rantakaupunkiin. Ei oltu alasti.

Eilen otettiin jonkin sortin teleporttikännit. Heräsin darrassa, ja oli helvetin kylmä. Menin parvekkeelle ”lämmitteleen”, ja pihalla sataa vettä, ja on viilee. Mitä helvettiä, oonks mää suomessa? No ei siellä nyt hirveen viilee ollu, ehkä +20, mutta tuntu ihan järkyttävän kylmältä. Hyvä päivä jäädä siis sisätiloihin blogia kirjottamaan.

Nha Trang on ihan ok paikka, hyvät rannat, sopivasti travellereita, hyvä yöelämä, mutta täällä ei oo mitään majapaikkaa mihin sais hammockin viriteltyä! Perkele, joudutaan hotellihuoneessa ottaan päivänokoset, ei mieluusti! Täällä oon kyllä viettäny ehkäpä reissun parhaat muljuttelu-illat. Ekana iltana päädyttiin jutteleen parin tanskalaisen jäbän kanssa, sit meidän seurue alko kasvaan ja kasvaan, loppupeleissä lähettiin syömään (ja juomaan) johkin täkäläiseen mestaan kolmen tanskalaisen ja  varmaan viiden paikallisen kanssa. Oli ihan kunkkuilta! Kun yökerho laitto ovet neljältä kiinni poukittiin hirveellä porukalla karaoke-loossiin jatkamaan höntyilyä. Meikä oli aivan tulessa, jengi tanssi ja laulaa luikauttelin Bon Jovia ja Elton Johnia niin että heikompia (ja varmaan muitakin) hirvitti. Jussi ja muut väsähti joskus kuuden aikaan aamulla, jäin vielä tanskalaisen jäbän ja mimmin kanssa ottaan tunnin karaoket. Lopulta könysin kotiin joskus 8 aikaan aamulla. Aivan huippuilta!

Meikä rakastaa veljeilyä, se on ihan päällikkötouhua. Nyt kun noissa baareissa on pyöriny on tullu veljeiltyä niin monen eri tyypin kanssa ettei oo tosikaan, älyttömän hienoo käydä heittään rystyä edellisen illan kaljakavereitten kanssa ja muistella kaikkia hölmöilyjä, varsinkin paikallisten kanssa jotka on aika kovia ottaan kippoo. Silti veljeilyn mestareita on kunnon neekerit. Anteeksi tuon sanan käyttö, mutta tarkotan siis kunnon yönmustia veljiä suoraan New Yorkista, iha huikeeta, kämmen rysty ja miehekäs rutistus, se on siinä! Eilen pääsin portsarin hommiakin hoitaan kun oli vähän mähinän tynkää jossain baarissa, tietysti baarin isoimpana äijänä (45kg/155cm) jouduin meneen erottaan sankarit toisistaan ja supliikkimiehenä hieroon sovintoo. Pääsin taas veljeileen, kuinka hienoo!

Päästiin kunnon vanhan liiton biitsipeleille täkäläisten kanssa yks päivä, nelikymppiset äijät paino kauluspaidat päällä beach volleyta, eikä kukaan puhunu sanaakaan englantia, mutta jotenkin uitettiin ittemme kentälle. Jouko ”jopi” Henttosen lentopallokoulussa opitut taidot löyty sen verran hätäseen että hupskeikkaa olin pelinrakentajana passarin paikalla, aivan älyttömissä liekeissä heittelin passeja oikeelle ja vasemmalle, kyllä oli hauskaa! Nyt kyllä hehkutin vähän liikaa, en mä oikeesti ollu niin kovassa vedossa, mut ihan hyvin meni silti! Ja kaikkien aikojen urheilijoiden top vitoseen mahtuu Jouko Henttonen, Joni Henttonen, Teemu Selänne, Timo Jutila ja Saunoja-Timo.

Jussi Taavitsainen – tohtori, sankari, ihminen. Kaveri on onnistunu hukkaamaan reissulla kaks pankkikorttia, ja eilen skootteritaksin kyytiin hyppäs joku touhupeppu Jussin taakse joka pölli Jussin puhelimen varmaan kolmessa sekunnissa. Ite olin tosin vielä yökerhon puolella sheikkaamassa ja kuulin asiasta vasta aamulla. Kyllä sitte niin vitutti! Me annettiin sille muijalle nimi: Varasteleva NOPEE huora! Tavattiin mukava paikallinen jamppa Mui Nessa, joka asuu täällä Nha Trangissa, käytiin bilistä pelaan eilen ja tänään oli tarkotus lähtee pelaan futista porukalla. Dat pyysi meidät illaks syömään niille himaan, mutta kiitos Varastelevan NOPEEN huoran, kadotimme Datin numeron. Kyllä harmittaa, oli tosi hyvä tyyppi!

Vanha viisaus  sanoo että kun on ampunut tykillä, ajanut junaa ja nussinu neekeriä, on valmis kuolemaan. Mun mielestä tohon listaan pitäis lisätä nähdä apina joka ajaa polkupyörää. Nyt olen nähnyt senkin. 2/4. Täällä on tosiaan maailman pisin vaijerihissi tollaselle Vinpearl Islandille, joka on helkkarin iso huvipuisto ja vesipuisto. Sehän sopi krapulaiselle maanantaille kun Pekan sormi sian perseeseen, joten lähettiin sinne. Ihan testimielessä piti hypätä heti ekaan laitteeseen joka kieputti pää alaspäin varmaan puolisen minuuttia, jos tässä ei laatta lennä niin päivästä tulee hyvä. Ei lentäny ei, mutta ronskisti sormilla syöty aamiainen ja edellisen illan kumotut tuopit halus jostain reiästä poistua meikän kropasta, ja koska en kehdannu oksentaa laitteissa niin puolet huvipuistopäivästä menikin taas paskalla istuessa.

Olihan siellä kieputinta ja viuhutinta ja huimia vesiliukumäkiä, jotka oli kyllä oikeesti aika komeita kokemuksia, mutta silti suurimman vaikutuksen muhun teki eläinsirkus. Huhhuh, en oo ikinä ollu niin tohkeissani kun nähdessäni apinan ajavan polkupyörää! Ei ollu riemulla rajaa, jumaliste oli veikeen näköstä, jos ei olis ollu niin hirvee paskahätä olisin vetäny huutonaurua koko shown ajan, mutta onneks japanilaisturistit hoiti senkin homman. Otin videolle koko apinashown, voit tulla meille katteleen lystikästä videoo, näytösaikoja tasatunnein.

Törmäilyautoissa on kyllä oma tyylikkyytensä kanssa. Jussi sai ihan oman näkösensä auton (hiiri-auton), ite valittin tietysti villisian ja paiskoin oikein kunnolla meneen. Samalle rundille sattu vielä pirun hyvärunkonen ja nätti täkäläisnainen, jonka jouduin pari kertaa kolaamaan puolivahingossa seinille. Pelotti että heikkorakenteinen mimmi leviää palasiks kärryynsä, mutta kyllä sieltä elävänä ulostauduttiin. Vaikka naisen ruumis onkin kaunis, niin elävässäkin on oma viehätyksensä.

Jussin auto

 Nykyään on melkein jokasen bloggauksen jälkeen fiilis että kirjotinko oikeesti yhtään mitään asiaa/fiksua. Varmaan parempi lopettaa tähän ja antaa kuvien puhua puolestaan. Katotaan mistä sitä ittensä löytää kun seuraavan kerran kirjotellaan.

Jossain päin Mui Nea

PAKOLLINEN

Koiratkin osas ajaa pyörällä (ei pärjänny apinoille)