Vähissä on Ollikaisen pojan aamut maailmalla.

Armeijatermejä käyttäen, olen gonahtanut, ja ollut laiska blogin kirjottaja. Saattaa myös johtua siitä, että reissupäivät käy vähiin ennenku loppuu. Pää on aika kohmelossa johtuen auringon kuumuudesta, viime päivinä nautittujen Lao- kaljojen ja viskiämpärien määrästä, sekä ruokamyrkytyksestä.

Laosissa siis ollaan, todellisessa kaakkois-aasian reppureissaajien keskittymässä Vang Viengissä. VV ei paikkana hirveesti näytä oikeeta laosilaista meininkiä, mutta täältäkin löytää paljon näkemisen ja kokemisen arvosta. Laosilaiset on ehkä yks maailman chilleimmistä maista, ja mikä parasta, kaikki ei pyöri kippien ja dollareiden ympärilllä. Hyvänä esimerkkinä kun tallattiin katuja kohti bussiasemaa Vientianessa, ja koitettiin saada tuk tukia. Löydettiin kolmen tukarikuskin rypäs makaamassa tukariin asennetuissa riippumatoissa ja heittämässä läppää keskipäivän auringon paahteessa. Tarjottiin ihan kohtalaista hintaa, mutta koska niistä ei kukaan vaan jaksanu liikkua, meni kävelyhommiks. Vastaavasti esim. Thaimaassa kuski repii sut tukarin kyytiin ja on valmis ajamaan vaikka Helsinki-Vantaalle, mutta täällä osataan myös naatiskella, eikä tärkeintä oo haalia mammonaa ympärille. Laos on vielä tähän astisista maista kaikkein halvin ja köyhin maa, eikä turismikaan täällä oo menny vielä överiks verrattuna moneen muuhun Aasian maahan. Laos on äärettömän kaunis ja todella rentouttava maa, samalla tosin kaikkein aikojen pommitetuin valtio, kiitos Yhdysvallat.

Miesvahvuuteen saatiin myös lisäystä, kun Mikan kaveri Antti liittyi joukkoon tummaan, ja neljä pitkänhuiskeaa ja raamikasta suomalaistorspoa tallaa Vang Viengin katuja molkottaen outoa kieltä, jota kukaan muu ei ymmärrä. Itsekin kovaäänisenä kaverina tullu muutaman kerran baarirundin jälkeen käytettyä vähän liikaa desibelejä, mutta sitä ei tarvii hävetä yhtään kun kattoo millasta jengiä täällä katuja tallaa. Jengi on vetäny sellasia övereitä päivän mittaan, että 5-6 välillä kaduilla näkee niin pihalla olevaa jengiä ettei mitään rajaa. Huumeet kuuluu tietty isona osana tällästä turistikeskittymää, ja porukka kiskoo naamariin sienisheikkejä, happy pizzoja, oopiumia ja muita aineita, ne kaverit kyllä erottuu kadulla. Laitontahan se on täälläkin, tosin monista baareista saa tilattua ”special menusta” ihan mitä vaan.

Suurin ja mahtavin aktiviteetti täällä Vang Viengissä on tubeilu, joka tarkottaa traktorin sisäkumilla lillumista pitkin Namsong-jokea todellisessa linnunmaidossa, Aasian auringon porottaessa. Janon yllättäessä voi pysähtyä joen varren baareihin kurkun kostuketta lipittämään. Ja baarejahan tosiaan riittää, samoin ihmisiä, ehkä paras tyyli bilettää koskaan! Ilmasia shotteja tuupataan jatkuvasti naaman eteen, ja suomalaisten juomakulttuuria kunnioittaen, ilmanen viina on juotava pois, ja lasiin ei syljetä. Monissa baareissa on toinen toistaan kahjompia hyppytorneja, köysiratoja ja liukumäkiä joissa jengi kännissä tai huumehien vaikutuksen alaisena temppuilee ja teloo ittensä. Nyt kuumalla kaudella vesi on vielä paikottain kohtuu matalaa, joten vahinkoja sattuu. Pahimpana tapauksena nähtiin kun joku sankari loikkas rantabaarista pää edellä kiveen, ja verta tuli aika helvetisti. Kyllähän mekin tietty muutaman rohkasevan Lao-vodka ämpärin jälkeen uskaltauduttiin vaikka mihin, ainoo vahinko tosin osu yllättäen meikäläiselle, kun painelin hirveestä liukumäestä ja jollain käsittämättömällä juopon tuurilla onnistuin kääntymään selkä menosuuntaan just ennen hyppyä veteen. Sieltä pamahdettiin sitten about 4 metrin korkeudesta suoraan selkä edellä jokeen. Alkufiilis oli kun ois selkäranka kolmessa osassa, mutta nopealla tutkimuksella todettiin että punotuksen ja pienen viskibasson lisäks ei muita fyysisiä vammoja todettu.

Maailma on pieni, sen on saanu todeta useemmankin kerran reissussa. Balilla aikoja sitten kaveerattiin muutaman ruotsalais-jannun kanssa, niihin törmättiin joku päivä, ja Ko Phanganilla treffatun Känädäläis-jäbän kanssa käveltiin kadulla vastaan pari päivää sitten. Hieno fiilis! Eilen törmättiin kuuden hengen suomalaisporukkaan Mikan kanssa, ja yks jampoista oli jostain niin tutun näkönen et olin varma et suomessa ollaan törmätty. No kaverihan oli Tampereelta (nääs), ja kysy kirjotanko blogia, johon vastasin myöntävästi. Jäbä oli lukenu ennen omaa reissuaan mun blogia, ja linkin blogiin oli antanu veljeni entinen tyttöystävä, joka on myös tämän kaverin entinen tyttöystävä! Silleesti.

Meillä on ihan äärettömän upee bungalowi-kylä, niin sanotusti ”tois puol jokkee”, eli rauhaa löytyy, lehmiä talsii pihapiirissä ja linnut laulaa, kyllä riippumatossa on mukavaa! Silti vaan kahden minuutin kävelymatkan päässä on kaikki palvelut mitä tarvii. Sen sijaan hämähäkit eikä liskot oo löytäny vielä tietään meidän majaan, mutta yks helkkarin päänvaiva darran lisäks on tähänkin mökkiin siunaantunu. Hiiren perkele! Pari ekaa päivää hiiri kävi ihmetteleen vessan katossa paskalla istuessa ja hampaita pestessä, kunnes yks ilta tultiin kotiin ja Jussi meni kuselle ja löysi elävän hiiren meidän lavuaarista käsiä pestessään! Ite olisin varmaan saanu paskahalvauksen jos olisin tehny tämän löydön, Jussi sen sijaan tyytyi tyttömäiseen kirkasuun, on se rohkee äijä! Mika oli ottanu sen verran rohkasua illan mittaan että pienen ihmettelyn jälkeen nappas hiirulaista hännästä ja kiikutti pihalle. Tuli väkisin mieleen rakkaan pikkuveljeni hiiri-ja perhoskammo. Eräänä kauniina kesäpäivänä vessassa istuessa oven alta kömpi hiiri paskahuussiin, jota pelästyneenä ja housut kintuissa karkuun juostessa pikku-Valleri hyppäsi sänkyynsä ja rikkoi sen. Tosin suurena ihmetyksenä ei veljen hiiri/perhoskammo tule, kun miettii veli-Villen pelkoja. Kaveri pelkää vieläkin haita niin paljon että ui maksimissaan kerran kesässä jos vesi ei oo kylmää ja kaverit vahtii vedessä ettei oo haita. Mereen velipoika ei menis mistään hinnasta, paitsi ehkä niin isosta autosta jonka öljynvaihdon yhteydessä ei tarvita tunkkia.

Muutakin on tullu tehtyä kun rötvättyä hammockissa ja nosteltua maljaa. Yks päivä otettiin tuttuun tyyliin motskarit alle ja lähettiin neljän miehen voimin tutkimaan luolia, joita täällä riittää. Oli kyllä niin helvetin pimeetä ja ahdasta, että heikkohermoselle vois jäädä ikuiset traumat noista paikoista. Siispä yks riitti. Siirryttiin metsästämään virkistävää ja rentouttavaa blue lagoonia, ja pysähdyttiin paikalliseen anniskeluravintolaan neuvoa antavalle limulle. Voi että mitä täältä löytyikään, neljä äärettömän sulosta koiranpentua, joiden kanssa telmiessä menikin reilun tunnin verran. Suurena koiraihmisenä olin aivan haltioissani näistä karvapalloista, sen sijaan Antti, Mika ja Jussi ei ollu ihan yhtä mehuissaan. Mutta oli ne sulosia!

Blue lagoon löydettiin myös, oli kyllä tosi makee paikka. Vesi on nimensä mukaan aivan sinistä, ja virtaa jostain kaukaa vuorilta, jonka ansiosta vesi on mukavan viileetä ja virkistävää. Oli futispalloo, biitsiverkkoo ja aivan tajuttoman chillejä levyttelyloosseja, joita on myös monessa baarissa täällä Laosissa. Täkäläiset todellakin osaa rentoutumisen jalon taidon! Jouduttiin Jussin kanssa niputtamaan pojat paikallisessa lentopallossa, jossa ei saa käyttää käsiä, periaatteessa futissäännöillä. High lihteissa ykkösenä viiletti silti koiranpennut.

Törmättiin tubeillessa pariin ruotsalaiseen kimuliin, jotka loppupeleissä osottautu meidän naapureiks. Sain houkuteltua Mikan opaskaveriks matkaan kun lähettiin näyttään mimmeille lagoonia seuraavana päivänä. Ei varmaan tullu suurena yllätyksenä että koiranpentujen kohdalla meni jarruvalot päälle. Päivä vierähti mukavasti pelaillessa ja helppoo ottaessa, illalla riisuttiin viimeiset kielimuurin rippeet ja puhuttiin asiat rehdisti perus-suomalaiseen tyyliin parin viskilekan ääressä, eihän sitä selvinpäin uskalla vieraalle puhua, varsinkaan vierasta kieltä!

Tänä aamuna olo oli kun ois jääny junan alle. Pelkäsin kuolemaa, samalla myös sitä etten kuolekaan. Illalla napattu tonnikala-sandvich oli parhaat päivänsä nähny, tosin havaitsin sen vasta aamulla kun kaikki tuli ulos, fifty-fifty puolet ylhäältä ja puolet alhaalta, tietty samaan aikaan! Ruokamyrkytys ei oo se kaikkein mukavin tauti täälläkään päin maailmaa. Onneks pystyy istuun pöntöllä ja samalla ottaan suihkua ja oksentaan viemäriin, ei oo hirveetä herkkua. Mietin miksi Jumala minua näin rankaisee? Olenko ollut syntinen? Reissun ainoo kunnon tauti iski vain viisi päivää ennen kotiin paluuta! Vitonen on vielä maaginen numero siinä mielessä, että se on komeillut meikäläisen ensimmäisenä pelinumerona Sahalahden Kunnon valko-oranssissa kiekkopaidassa, Ko Phanganilla Täydenkuun kemuissa, ja tietysti jo muutaman kerran blogissa mainitun entisen maajoukkuekapteenin Timo Jutilan selässä. Melkonen yhteensattuma! Kello on kymmenen illalla, enkä oo saanu syötyä tänään yhtään mitään. Vettä ja jaffaa oon koittanu pudotella alas, tosin huonolla menestyksellä. Sain nukahdettua onneks pariks tuntia päivällä, se olikin ainoo kakstuntinen kun ei laatta lentäny. On niin voimaton olo että tää näppäintenkin painelu tuntuu sen verran raskaalta että tarvii alkaa lopettelemaan.

Tarkotuksena oli tosiaan tänään lähtee iltajunalla kohti Bangkokia, mutta kiitos vatsani toiminnan, missaamme Chatuchakin viikonloppumarkkinat Bangkokissa, eli turha odotella tuliaisia. Huomenna on pakko päästä liikkeelle, käy päivät sen verran vähiin, ja vähän tarvis ehtiä jotain shoppaamaan ennen paluulentoo. Katotaan tuleeko juttua vielä blogin puolelle viimesistä päivistä, eiköhän sitä jotain tuu runoiltua. Nähään kohta!

Aukusti

Chilling

Oman kylän lehmät

Meidän mökki

Luola-Ossi

Blue Lagoon