Silirimpsis sileät tiet

Aurinko laskee ja on taas tarinoinnin aika. Juttua tulee sekalaisessa järjestyksessä ja miten mieleen juolahtaa, katotaan miten tässä käy. Tiet ei oo muuten hirveen sileitä, kovana mopoköllinä painoin hirveetä kyytiä eilen monttuun ja takavalo jäi matkalle. Vasta reissun toinen korjaamoreissu siis edessä.

Elämän suurimpia nautintoja on syöminen. Siitä nauttimiseen äärimmäisen hyvä paikka on Aasia. Ruokaa on tarjolla joka paikassa, paljon, halvalla, ja jokaiseen makuun. Käytiin mopoiluretkellä koko saaren ympäri yks päivä, ja löydettiin helkkarin hyvä ruokatori, jossa on ruokakärryjä ja tarjontaa joka lähtöön. Löysin itsestäni kauan piilossa pysyneen merenelävien ystävän, kun maistoin grillattua mustekalaa ja friteerattuja (?) ISOJA katkarapuja! Makheimmillaan kun on hyvvää! Siihen kylkeen vähän kana- ja possuvartaita, täkäläisiä kevätrullia, ja curry-kana-riisisettiä, kyllä masu kiittää! Jälkiruoaks tuore hedelmäshake tai pala suklaakakkua, ja koko komeudelle hintaa tulee 4-4,5 euroa, kyllä on mukavaa! Joo ja helkkari ku meinas unohtua, söin elämäni parasta kalaa rannalla, red snapperia, suosittelen lämmöllä!

Mä en tiedä mikä helvetin hihhuli musta on tulossa. Mä oon alkanut nauttimaan pienistä asioista, mikä on siis vaan hyvä, mutta en oo koskaan pitäny niin kummosena istua rotvallin reunalla ja ihmetellä maailman menoo ja ohikulkevia ihmisiä. Nyt sekin tuntuu äärettömän hienolta ja mukavalta! Elämä on niin kovin hektistä oravanpyörässä kulkemista, aina on kiire, eikä oo aikaa istua alas ja kattella mitä ympärillä tapahtuu. Ei oo Tampereella tullu istuttua puiston penkillä muuten vaan ja katteltua ympärille. Varsinkaan helmikuussa 25 asteen pakkasessa. On hienoo kun on vaan aikaa, ei oo kiire töihin eikä kouluun, voi vaan olla! Mä oon aina tykänny Pasila-sarjan Pekka Routalemmestä, ja nyt mä jopa ymmärrän että pienetkin asiat voi olla hyvin jänniä. Niinkun Pekka sanoo, perinteinen muoviämpärikään ei oo pelkkä muoviämpäri, se on jännä muoviämpäri!

Otin noi kiintiö-lässytykset heti kärkeen niin voi siirtyä taas oikeisiin asioihin. Reilun kuukauden urheilemattomuus sai tänään päätöksen kun tutkapari Taavitsainen-Ollikainen hurautti Ko Phanganin golf-rangelle vähän draivia reenailemaan. Tunnin verran siinä lätkittiin, ja pitihän se arvata ettei olis kannattanu. Mulla tuli rakko sormeen! Nyt mulla on kaikki ammattiurheilijan taudit mitkä voi olla, tenniskyynärpää, hyppääjän polvi, kehonrakentajan selkä, esteratsastajan reidet ja tuoreimpana golffarin sormi. Mitähän vielä! Rautanelkku sai sellasta kyytiä meikän käsissä että oli äijät ihmeissään!

Duracell-päissämme saatiin pirun hyvä idea lähtee trekkailemaan! Ko Phanganin korkein kohta, Khao Rak, on 627 metriä korkee, ja sinnehän meidän oli pakko päästä. Rapistunut peruskunto oli hyvä laittaa pikku testiin. Oltiin varmoja että ei me sinne tulla pääseen, mutta käydään kokeileen. Sovittiin että jos päästään niin haetaan viskileka ja palkitaan ittemme. Kiipeilykengät (Adidaksen superstarat) tiukasti jalkaan ja on the road! Kuolemaa uhaten lähtivät pojat matkaan keskelle viidakkoa gorillojen, myrkkyhämähäkkien, krokotiilien ja valkohaiden keskelle. Maasto oli välillä aika vittumaista kulkee, mutta kovanluokan kiipeilijöinä vajaan 1,5 tunnin kapuaminen palkittiin ja saavutettiin huippu. Kyllä oli hymy herkässä! Olin niin paskana, väsyny ja nälkänen, mutta oli se komeeta! Näpättiin pari fotoo, ja valuttiin alas, reissun urheilusuoritus numero 2. oli siis tehty! ps. juotiin myös se viskileka...

Huipulla tuulee

Suurena koiraihmisenä olen saanut nauttia näiden karvaisten tovereiden letkeästä seurasta Aasian auringon alla. Tosin Balilla koirat oli helvetin kapisen näkösiä ja kantaa vesikauhua, mutta täällä on sulosia karvakuonoja kylillä ja rannoilla, joita jopa hoidetaan ja ruokitaan. Meillä on myös oma koira, Rekku, joka tulee meidän terassille iltasin ihmettelemään meidän touhuja. Tosi miellyttävä tyyppi! Tosin tänään tuli ensimmäinen riita Rekun kanssa kun oltiin rannalla heittelemässä frisbeetä ja Rekku halus mukaan, niin eikös se saatanan loppasuu ottanu kiekon ja lähteny karkuun! Aikamme kun Rekun perässä juostiin saatiin kiekko takas ja komennettin Rekku vaihtoon häpeemään. Kun lopetettiin ei ees moikattu Rekulle joka tietty odotti et tullaan silittämään rannalla makoilevaa hurttaa, sovittiin ettei ees katota Rekkua kohti, ollaan nyt siis vihoissa.

Osku ja Rekku

Sain myös komeen vision yks ilta riippumatossa ihmetellessäni. Tulevat Full Moon- juhlat lähestyy, ja perussuomalaiseen tyyliin jotain hölmööhän sinne tarvii keksiä. No päätettiin että ne on meille MM-1995 mestaruusjuhlat, ja hommaan selkään Timo Jutilan ”pelipaita-rusketuksen”, eli askartelin paperista JUTILAn, ja jeesusteipillä iso vitonen selkään. Sitten rannalle köllimään ja Jussi rasvas selän, asetteli kirjaimet ja teki numeron teipistä ja kaikki näytti hyvältä. Pari tuntia kun siinä pilvettömän taivaan alla olin köllinyt tuntu että selkä on tulessa, aattelin että nyt saa perkele riittää. Katoin selkää peilistä, ja huomas taas paljonko pysty antamaan Jussille vastuullisia tehtäviä! Mun selkä oli rasvattu niin helvetin huonosti että ei mitään rajaa, ja nyt puolet mun selästä on palanu aivan punaseks ja perkeleen kipeeks, koko touhu meni taas aivan reisille! Ei tuu mestaruusjuhlia ainakaan pelipaita selässä.

Koirista tulikin vielä mieleeni kun yks ilta ajeltiin pimeessä kylänraittia kotia kohti, ja tiethän täällä siis on aivan paskoja, kuoppasia ja liukkaita, niin eikös perkele yhden mutkan takana keskellä tietä pari koiraa oli justiinsa laittanu hommat käyntiin, eli siis harrastivat ”lihaisia iloja” keskellä tietä! Hyvä ettei päälle ajettu, olis siinä ollu taas kerrottavaa. ”Joo tossa törmättiin pariin nussivaan koiraan, ei siinä pahasti käyny...”

Tänään edessä täydenkuun kekkerit siis, jos vielä henki pihisee niiden jälkeen niin raportoin miten kemut meni. Ei nyt tuu mitään äkkinäistä enää mieleen. Joten lopetan. Loppu.

-Oscu