Mui Nest moro!

Moikka. On ihan helkkarin kuuma tässä riippumatossa makoillessa, hikee pukkaa niin pirusti, tää käy melkein urheilusta. Vares- elokuvasta tuttua Tienvieren Jakkee lainaten: ”en mä jaksa on niin saatanan kuuma”. Katotaan miten pää toimii kirjottaa.

Viimeks kirjotellessa olin saapunut Saigoniin, Vietnamin pääkaupunkiin. Yhteisen kielen löytäminen tuntu tosi vaikeelta illalla kun kaupunkiin tupsahdin ja meinas hermot palaa. Oli tarkotus herätä aamulla ja pyöriä päivä Saigonissa ja loikata bussiin kohti Mui Ne- beachia. Mitä hel vettiä, hyvin nukutun yön jälkeen ei ollu paikallisten englanninkielen taito parantunu metrin vertaa, olin jossain Saigonin täkäläisten huudeilla jossa ei  ollu turisteja, eikä ketään joka puhu yli kolme sanaa suomee tai englantia. Skoottereiden määrä on aivan käsittämätön, tuntuu että jokaista ihmistä kohden on seittemän skootteria. Helvetinmoinen liikenne ja hektinen ilmapiiri, alko vituttamaan. Lähin mettästään bussiasemaa/lippupistettä joka löyty niinkin helposti kuin kolmessa tunnissa kahden skootterikyydin ja kahden paikallisbussin jälkeen. Tulipahan nähtyä Saigonia. Buukkasin lipun ja menin syömään, en ollu syöny koko päivänä, hirvee kiukku ja vitutus niin eikös siinä helvetin ravintolassa oo joku hinttitarjoilija joka tulee hieroon hartioita ja silitteleen hiuksia kun meikä syö! Voi miten kaveri kehu meikää, oli aivan ihastunu, anto vielä numeronsa ja pyysi soitteleen, laitan harkintaan. Miks muhun ihastuu homot ja seittemänkymppiset vaarit?

Pääsin bussiin ja soitin Jussille että tulee poimimaan mut kyliltä meidän äärettömän kireellä turbo-mopolla, joka on koko Vietnamin vanhin ja komein. Yllättäen Jussi ei älynny kattoo puhelintaan (torspo) ja sain pyöritellä peukaloita Jussia ootellessa. Jälleennäkemisen riemu oli lähes käsin kosketeltavissa kun kahden viikon erossa olon jälkeen kaksi yksinäistä sielua löysi taas toisensa, ilmassa oli taikaa, kevään tuoksua, tähtitaivas ja hyttysiä.

Mui Ne on mukava paikka. Voisin jopa harkita pysyvämpääkin asettumista tänne jos venäläisten määrä ei olis niin helvetillinen. Mistä näitä ryssiä oikein tulee??? Puolet kylteistäkin on venäjää ja Rubishkaja-pullot tyhjenee samalla kun molkotetaan sitä helvetin ärsyttävää kieltä. Kommunikoinnin muiden reissaajien kanssa kieltää ilmeisesti joku neuvostoliiton aikanen laki, en tiedä, mutta ryssät puhuu vaan ryssille. Kaiken huippu kun oltiin eilen illalla syömässä ja venattiin safkoja niin LIHAVA venäläinen joku 8-vuotias pullukka tulee ruinaan huikkaa mun limpparista! Mee helvettiin nulikka, mee pyytään rahaa vanhemmiltas! Ei se ymmärtäny (yllätys) yhtään englantia, olis pitäny olla Toni ”marsalkka” Jukaraisen isä Aki Jukarainen messissä ja kääriny Akin hihan ja näyttäny pojalle suomileijonaa, olis venäläinen kermaleivos älynny että näille kavereille ei vittuilla. En haluis leijua, mutta yks mun kaveri on myyny sohvan Suuri Seikkailu- Pasille (T. Jukarainen), ja sama kaveri käveli tampereella Treffit Pimeässä- Jarkkoa vastaan (T. Jukarainen).

Surffauksen löyty aivan uus kipinä täällä Mui Nessa, ja joka aamu ollaan käyty parin tunnin setti heittämässä aalloilla, rupee olemaan tatsi aika kohillaan. Bali oli niin perälävestä surffata koska Kuta on niin helvetin likanen biitsi, ja aivan täynnä jengiä. Neljänä päivänä putkeen ollaan oltu ainoot surffarit koko rannalla, on ollu lääniä missä reenata. Vähän onnistu koheltaankin ja pienen aivotärähdyksen poimimaan kun kolautin laudan kunnolla takaraivoon, näitä sattuu, mutta hampaat taitaa olla vielä tallella kaikki. Mutta komeesti alkaa pikkuhiljaa aallot totteleen komentajakapteeni Ollikaisen käskyjä.

Reeniä reeniä tiäräksää

Täällä olis ihan kivasti nähtävääkin, on kalastajakylää, white sand dyynejä, red sand dyynejä etc, niille on vaan niin helvetin raskas kiivetä, ja joka aamunen parin tunnin surffaus käy kyllä ihan kuntoilusta. Tosin kuntoilu ei olis yhtään pahitteeks, rupee pientä etureppua muodostaan ton löhöilyn, mässäilyn ja liikkumattomuuden seurauksena, mut jossain laulussahan lauletaan jotain ”reppu ja reissumies”? Vähän pystyy pötsiä aina keräämään, suomessa oottaa kuitenkin taas karu paluu arkeen kun velvollisuuteni SB Nepalin Tuhkimot Ry:n puheenjohtajana, rahastonhoitajana, juoksupoikana ja kenttäpoliisina saavat jatkua (oonko vielä tiimissä?), ja tiukka Tuhkimomainen ”kerran viikossa jos Lommo löytää sisäpelikenkänsä ja Aholalla ei oo saunavuoroo”- harjoittelumentaliteetti lähtee taas käyntiin. Ymmärsikö joku tän lauseen, mulla tekee vähän tiukkaa?

Mui Nen rantakadulla

Niin no käytiin me sinne punasen hiekan dyyneille kiipeemässäkin ja kuvia näpsimässä illan suussa, ihan komeetahan siellä oli. Iltasin ollaan käyty pelaamassa biljardia anniskeluravintoloissa ja lipastu olut tai kaks, tosin yks ilta venähti sinne aamu kuuteen, sillon ei päässy kasilta vielä surffaan, tuli vedettyä aika ohkaset siivut käärmeviinaa kämpillä, kiipes huppuun aika ryminällä, oli potkua enemmän kun Senssin kossuvissyssä. Pelattiin homopariskuntaakin vastaan Jussin kanssa biljardia ja mentiin vielä häviämään 2-1, kyllä otti koville. Tosin me oltiin aika huppelissa, puolustan sillä mun ja Jussin suoritusta.

Illan hämärissä bongattiin puskasta pullollinen kobraviinaa, mmm.

Dyyneillä hulluttelemassa

Ei tässä sen äkkinäisempää oo ehtiny touhuumaan, aamut aalloilla, päivät riippumatossa ja illat biljardia pelaamassa. Ja ihan pelkästään biljardin takia ollaan baarissa käyty, ei sen takia että siellä saa kaks bissee yhden hinnalla. Piti meidän mopoo vielä hehkuttaa, se on ihan maaginen museovehje, ja aina ykkösellä käyntiin, iha huikee peli! Jouduinhan mä muuten yks päivä käydä näyttään J.M Taavitsaiselle miten sitä minigolfia pelataan, puttikunto oli aika kova.

Meidän kaunokainen, vanha rouva.

Tässä tärkeimmät, alkuviikosta lähetään varmaan parisataa kilometriä pohjoseen Nha Trangiin, aika näyttää. Voisin loppuun vielä siteerata erittään hyvää henkilökohtaista ystävääni ja Facebook-kaveria seuraavanlaisella lausahduksella:

”Nyt on se hetki ku voi vittu naattia naattia naattia, hyvä hyvä suoritus Sihvoselta ja ennen kaikkee koko kärppäjoukkueelta” – Timo Jutila, Hockey Night, 2005

Dallaspullan tuoksuista huomenta!

Viimeiset päivät Kambodzan pääkaupungissa Phon Penhissä kului kylille pyöriessä ja limpparia lipitellessä. Otettiin suomimimmin, siis Even kanssa yks päivä tuk tuk-taksi muutamaks tunniks ja kierreltiin ympäri kyliä ja haettiin kaupasta kaljaa sitä mukaa kun edellisestä tölkistä alko pohja näkymään. Illat pelattiin bilistä ja käytiin discoilemassa täkäläisten Tivolissa. Yks yö tuli baarista kotiin könyttyä niin hirvee nälkä että lähettiin hakeen safkaa jostain (?) 4 aikaan yöllä. Hirveessä jurrissa valuttiin kadulle ja bongattiin tuk tuk-kuski, ja todettiin että kaveri on enemmän kännissä kun me kaks yhteensä. Äijä oli ihan helvetin päissään, ja ilman kahta takarengasta olis ollu silmällään jo aika monta kertaa. Hyvinhän kaveri ajo, löysi oikeen paikan ja laulokin vielä melkein koko matkan, kieltämättä dollarin arvonen kyyti!

Tokana iltana kun Eve väsähti jo ennen aikojaan lähin yksin s(h)eikkailemaan klubille. Joku täkäläinen mimmi tuli jutteleen mulle (!?), mietin vaan että toi se vasta jurrissa on. Hän on Thida. No ei ollu helkkari sentään ku selvinpäin, juteltiin niitä näitä ja sanoin että pitää lähtee tutimaan, aamulla aikanen bussi kohti Sihanoukvillee. No sinnehän sekin oli tulossa ylihuomenna, ilmeisesti mun argentiinalaistyyppinen rusketus, ohuen humalainen englannin ääntäminen, ja venäläiset kierot silmät teki muijaan vaikutuksen ja sovittiin et törmätään Sihanoukvillessä.

Päädyin 5 tunnin bussimatkan jälkeen Sihanoukvilleen, jossa pääsikin taas asian ytimeen, eli rantaelämään ja riippumatossa köllöttelyyn. En tehny oikeesti mitään muuta ekana kahtena päivänä, kävin syömässä pari kertaa, täts it. Nappasin skootterin alle yks päivä, ja vuokraaja varotteli vittumaisista poliiseista, pysäyttelee kuulemma turisteja hanakasti, sano että maksa korkeintaan 5$ jos tulee ongelmia. Kiertelin ympäri Sihanoukin rantoja, ja kappas perkele yhessä vaiheessa hyppää paskalakki tielle punanen valukka kädessä vaikka ajoin hitaampaa kuin muu liikenne. Aattelin eka että en pysähdy, mutta tulinkin heti toisiin aatoksiin ja aattelin että katotaan mitä pojat on keksiny. Hymyilin heti kun pysähdyin ja morjestin kavereita, tarjosin noortit jätkille ja alettiin käymään mun rikoslistaa läpi. Olin ajanut vähintään 80km/h (ei niillä ollu ees tutkaa, ajoin ehkä 50km/h)eikä mulla ei ollu täkäläistä eikä kansainvälistä ajokorttia. Tämä tulee maksamaan minulle 10$. Huvitti pelkästään sakon summa, mutta olin päättäny että noille en rahaa anna, selitin että totta helvetissä jos mä rikon lakia niin maksan sakkoni, mutta en mää kyllä ala raha teille jakeleen, arvon konstaappelit, eikä suomalaiset tarvii kun EU-ajokortin. No se oli paskapuhetta kyllä. Äijät jankkas että pitää maksaa, mutta pysyin lujana. Loppujen lopuks ne pyysi hakeen niille vesipullot kaupasta, totesin että menkää tolla hienolla piipaa-autollanne, mää lähen ny! Siitä saitte, siat!

Thida ilmesty Sihanoukkiin joku viikonpäivä, en tiedä mikä, ja Thidan kanssa touhuttiin niinkin uutta hommaa tällä reissulla kun rannalla lokoilua. Juttua kyllä riitti kummastakin tuutista, Thida oli aivan ökyrikkaan perheen likka, opiskelee Bangkokissa ja tekee uraa paikallisena pop-tähtenä. Mä kerroin lähes yhtä yleellisestä elämästäni lähikaupan kassalla, ja urastani Sahalahden jalkapallosarjan loukkaantumislistan kärjessä. Paikalliset kyyläs perään ja näpsi kuvia meistä, toivon sydämeni kyllyydestä että pääsisin Kambodzan 7-päivää lehteen ”pop-tähden uutena salarakkaana”. Nii ja Tuksukin kuulemma eros jo, shokkiylläri!

Muutaman oluen tuomalla itseluottamuksella iltasin mietti miten ois riski veto painella paikalliselle kasinolle tuplaamaan reissubudjetti, tai menettään kaiken. Tää maa on siis kasinoita väärällään, niitä on joka kaupungissa. Siirtäis kotiin paluuta muutaman kuukauden ja elelis täällä lepposasti. No, ne oli vaan haaveita. Jos täällä oikeesti voitat isompia summia kasinolla, voit olla melko varma että hengissä et kotiin pääse. Jos kasinon oma väki ei laita sua kylmäks, kyllä joku sen tekee joka tietää millasia summia on taskussa. Vieläkö Sahramissa on Tuplapotti?

Buukkasin bussilipun Sihanoukvillestä Vietnamin pääkaupunkiin Ho Chi Minh Cityyn, eli HCMC:yyn, eli Saigoniin. Thida hyppäs samaan bussiin, määränpäänä Phnom Penh, jonka kautta meikäläisen bussi hurauttaa. Mä en tiedä minkä helvetin takia jokaisessa bussissa missä on telkkari, tulee aina paikallista karaokee NÄIN kovalla. Edellinen ilta oli venähtäny aika myöhään, ja kevyessä koistisessa bussissa istuessa ja hikoillessa tuli mieleen krapulaiset työpäivät ja kassalla huutavien pikkulasten korvia ja päätä raastava itku ja parkuminen. Ei vittu, sehän tulee tosta meidän takaa! Sanoin Thidalle että tästä puuttuis enää Kambodzalainen karaoke, niin eikö perkele 2 sekuntia sen jälkeen hurahda dvd-pyörimään! Bussissa oli yhet ainoot kajarit, aivan takana, aivan meidän korvien vieressä, volyymia säädellään siis vaihtamalla paikkaa bussissa, niinkö? No onneks ei tarvinnu paikkaa vaihtaa koska bussi oli yllättäen aivan täynnä. Ai perkele, 60% matkasta lapsen huutoo, 40% kusihädän pidättelemistä, 100% khmer-karaokee, siitä on rattoisa 5 tunnin  krapula-matkustus tehty!

Saigoniin saavuin yheksän pintaan illalla, 13 tunnin bussissa istumisen jälkeen. Olen siis uudessa maassa,Vietnamissa! Aika perkeleen hienosti lähti tääkin homma toimimaan, nopeet ensihavainnot Vietnamista oli se, että mopoja on enemmän kun ihmisiä, ja kukaan ei osaa puhua englantia! Mitä helvettiä, kiertelin väsyneenä rinkka selässä aivan paskana ainakin 6 hotellia, kukaan ei osannu sanoo yhtään mitään, ei hintaa, ei sitä onko tilaa. Sillon mietin että mikä helvetin mielenhäiriö  oli lähtee reppureissaamaan aasiaan kun vois maata kotisohvallakin... Lopulta päätin että mä meen tähän, makso mitä makso, ja aivan sama puhuuko englantia. No respan sankari ei osannu kyllä mitään muuta kun kynää pyöritellä kädessä, mutta sanaakaan ei osannu sanoo. Kyselin hintaa, onko tilaa, kokeilin perkele thaitakin puhua mutta ei jumalauta. Lopulta se soitti jollekin joka osas vähän englantia, ja puhuin sen kaa puhelimessa. Äijä sano luurissa 100$ huoneen hinnaks, mä nauroin ja sanoin et tää on varmaan vitsi, tää on tällänen semikusinen luukku syrjäsellä kadulla. Puhelu katkes ja hetken päästä äijä soitti ja sano että tarkotti 10$. Tämä selvä, otan tämän.

Raahasin kamat ylös ja olin menossa suihkuun, kun oveen koputetaan. Respan hiiri mukanaan ”todella” ammattitaitonen naistulkki. Nainen sano mulle: ”Baba?”. Toistin sanan, ja koitin saada selville mitä helvettiä se tarkottaa. Hetken jo elin toivossa että tänään on joku koko perheen leffailta, jossa katellaan Babar-piirrettyjä, mutta sitten älysin! Baba=passport! Passiahan se helkkari haluskin, selvishän sekin! Baba...

Mulla on hirvee kotiinpaluu stressi. Tässä on nyt vielä tasan kuukausi jäljellä, mutta jotenkin sellanen fiilis että kohta tää kaikki on ohi, mitä sitten tapahtuu? Kaikki asiat stressaa ihan helvetisti, tarvii yrittää rentoutua. Koti-ikäväkin oli välillä aika kova, jouduin hakemaan marketista pullon Finlandia-vodkaa ja uhrata ajatuksia perheelle, ystäville ja tutuille. Mulla on hirvee ikävä!

Nyt olen siis Saigonissa, josta olis tarkotus siirtä mahdollisimman nopeesti rannikolle, tarkemmin sanottuna Mui Ne- beachille, jossa pitäis olla treffit Jussin kanssa. Luvassa on jälleennäkemisen riemua ja rajatonta rakkautta. Surffaan olis myös tarkotus mennä, täällä kun on siihen hyvät puitteet. Kirjotellaan taas kun kerriitään.

-Sno

Seuraava bloggaus on pitempi kuin monen suomalaisen novellikirjailijan keskiverto tarina, joten suosittelen sulkemaan blogin samantien ja siirtymään Facebookkiin tekemään hauskoja testejä siitä ”kuinka jebou olet tänään?”. Jos päätät kuitenkin lukea, varaudu lässytykseen, puuduttavaan historian oppituntiin ja kaikkeen muuhunkin epämukavaan. Saatan siinä sivussa kertoo myös kuulumisia.

Kun makaa kuumeessa himassa, aktiviteetit rajoittaa lähinnä kevyisiin sisätöihin. Historia ei koulussa kiinnostanu paskan vertaa, ja läpi peruskoulun hissan numero  vaihteli vitosen ja kutosen välillä. Oon lukenu paljon kipeenä ollessa Kambodzan historiasta, ja aattelinkin koota pienen tietopaketin eri lähteiden avulla. Olin kuullu jo aikoja sitten Kambodzan sotaisasta ja verisestä historiasta, mutta ihan näin raakaa touhua en aatellu sen olleen. Ne ketä ei historia kiinnosta, voi skipata seuraavan osion. Suosittelen silti lukemaan, tai perehtymään itse kyseiseen aiheeseen, laittaa miettimään kuinka hyvin asiat on rakkaassa Suomen maassa:

Angkor Wat, eli ”kaupunkitemppeli”, muodostaa muiden Angkorin alueen kohteiden kanssa maailman merkittävimpiin kuuluvan nähtävyyden. Angkor on maailmanluokkaa taiteellisesti, kulttuurihistoriallisesti ja laajuutensa perusteella. Maailmanperintöluettelon hienoimpiin monumentteihin kuuluva raunioalue on historiallinen suurkaupunki, joka leviää kymmenien kilometrien matkalle. Monia temppeleitä yhtä peittävät sankat metsät. Alueella on jäänteitä jo 600-luvun alusta, mutta vasta 1100-luvulla kaupunki kehittyi huippuunsa.  Angkorin Khmer- valtakunta ulottui kauas Thaimaan koillis-osaan.

Sotia käytiin lähes tauotta. Ayutthayan hyökkäys Angkoriin 1431 oli viimeinen niitti kaupungille, joka jäi pian metsittymään. Vasta ranskalaisen tutkijan Henri Mouhout’n 1860-luvulla tekemät vierailut ja niiltä tuodut maalaukset herättivät maailmanlaajusita kiinnostusta aluetta kohtaan. 1900-luvun alussa alkoi kunnostustyöt, jotka jatkuvat edelleen. Turismi on kasvanut räjähdysmäisesti, mutta toisaalta turismi on paras keino varmistaa alueen säilyminen sukupolvelta toiselle.

Angkorin kukistumisen jälkeen ranskalaiset saapuivat 1863, ja ottivat Kambodzan haltuunsa. Ranskalaisuus näkyy yhä vahvasti Kambodzassa, ja jokaisesta kojusta saa patonkeja, ja ranskaa höpistään siellä täällä.Toisessa maailmansodassa maa oli Japanin miehittämä, mutta Ranska jatkoi siirtomaavaltaansa itsenäistymiseen saakka, eli 9.11.1953.Valtaan nousi kuningas Sihanouk, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen syrjäytettiin, ja hän päätyi Kiinaan tukemaan vastarintaliikettä, jonka nimeksi tuli Punaiset Khmerit. Vuoden 1970 aikana maa ajautui sekasortoon, jossa osallisina olivat Vietnam, yllättäen Jenkit, punaiset khmerit ja vallankaapannut Lon Nol. Huhtikuussa 1975 Lon Nol pakeni maasta, ja pääkaupunki Phnom Penh joutui punaisten khmerien valtaan.

Punaisten khmerien hirmuhallinto oli karmeinta mitä ihmiskunta on toisten ihmisten turmioksi keksinyt koskaan. Arviolta 2-3 miljoonaa, eli viidesosa maan väestöstä kuoli, Phnom Penh tyhjennettiin, ja pääkaupungin asukkaat siirrettiin orjatyöhön riisipelloille. Silmälasien käyttö tai vieraiden kielen osaaminen riitti syyksi telotukseen, pahimpia vihollisia olivat vanhan hallinnon aikana koulutettu sivistyneistö – opettajat, lääkärit ja insinöörit – joita tapettiin surutta.

Markkinatalous, yksityisomaisuus ja raha lakkautettiin, ja kansan tuli elää pienissä yhteisöissä.  Kaiken yksilöllisyyden ja vapauden tukahduttanut Angkar-järjestelmä valvoi kambodžalaisia, joiden tuli tehdä samaa työtä, syödä samaa ruokaa ja käyttää samoja vaatteita. Kambodža palasi vuoteen nolla: perinteet, uskonto, teatteri, musiikki, sanomalehdet ja niin edelleen lakkautettiin ja kirjastot, sairaalat, koulut ja muut julkiset rakennukset hylättiin.

Punakhmerien pääasiallisena kidutuspaikkana toimi yksi 19 000 muusta paikasta, Toul Sleng, eli Turvavankila s-21. Kidutusvankilan läpi joutui 10 499 aikuista ja 2000 lasta. Vankeja kidutettiin mitä raa’immilla tavoilla, mm. hakuin, puunuijin, hukuttamalla, ampumalla ja jopa viiltämällä vatsa auki, ja tunkemalla skorpioneja ja käärmeitä vankien sisään. Lapsiin ei luoteja tuhlattu. Lapsia otettiin jaloista kiinni, ja lyötiin isoa puuta vasten. Kuinka sairasta?

Punakhmerien valta päättyi vuonna 1978 vietnamilaisjoukkojen tullessa maahan ja ajaessa punakhmerit maan länsiosien metsiin. Punakhmerit jatkoivat kuitenkin sissisotaa koko 1980-luvun ajan, ja vasta vuonna 1991 saatiin aikaiseksi jonkinlainen rauha.

Hetkinen? Tästä kaikesta on siis vain muutama kymmenen vuotta? Vielä nykypäivänä Kambodzan kaduilla talsii siis jamppoja, jotka vuosia sitten tappoi surutta oman maansa kansalaisia, ja nyt kaikkien pitäis elää keskenään rauhassa?

Nykypäivän Kambodza on maa meikäläisen mieleen. Sotaisa historia näkyy vain ajoittain siellä täällä pieninä aseellisina selkkauksina lähinnä täällä pääkaupungissa Phnom Penhissä. Itseasiassa kuulin eilen yheltä täkäläiseltä jampalta että tällä hetkellä jossain Kambodzan ja Thaimaan rajalla on pieniä levottomuuksia, ja luoteja vaihdellaan puolin ja toisin, syytä en saanut selville, oli kaverilla sen verran ärhäkkä khmer-aksentti että edes minä vanhana kielimiehenä en saanut tästä selkoa. Ihmiset on todella mukavia ja ystävällisiä pääosin. Tähän väliin voin kertoo vähän mitä oon touhunnu.

Mistä alottaisin? No, kuten uhkailin viime bloggauksessa, nappasin tuk tukin alle ja lähdin kiertelemään Angkor Watin temppeleitä. Ensinnäkin, temppeleiden määrä on niin käsittämätön, että jos ne kaikki aikois tutkia, siihen menis ainakin viikko. Päätin olla tuhlaamatta viikkoa temppeleiden töllöttämiseen, ja otin päiväkierroksen, joka käsitti kolme kohdetta: Angkor Watin, eli päätemppelin, Angkor Thomin, ja Ta Prohmin, eli ”tomb raiderin”.

Angkor Watilla aamu alko lupaavasti. Kuuma oli kun Kambodzassa, mutta kylmä hiki valui pitkin otsaa ja käsivarsia. Ripuli oli hypänny samaan tuk tukiin Siem Reapissa, ja päätti seurata mua ihan tänne temppeleille asti. Luojan kiitos! Vartin kiertelyn jälkeen iski niin hillitön paskahätä että en pystynyt edes nauttimaan temppeleiden komeista yksityiskohdista ja taidokkaasta arkkitehtuurista, vaan suuntasin kaiken energiani paskahuussin etsimiseen. Ei tuntunu olevan koko perkeleen paikassa vessaa! Mietin jo mennä mettään heittään ohkaset siivut, mutta oli niin pirusti apinoita etten uskaltanu! Usko tuntui jo loppuvan ja itku kurkussa löysin viimein vessan (reiän lattiassa puisen kopin sisällä). Sehän kelpas! Nyt kun 40% blogista on historiaa ja toinen 40% paskajuttuja, voidaan palata taas asiaan.

Temppelit on oikeesti jotain niin ällistyttävän komeita, ettei niitä pysty edes kuvista näyttämään, ne pitää itte kokee, joten turhaan niitä enää hehkutan. Ensireaktio temppeleille saavuttaessa sen lisäksi että ne oli isoja ja komeita, oli yllättäen japanilaisturistien määrä. Jumalauta, käsittämättömiä kahenkymmenen japskin komppanioita pyöri ympäriinsä aseinaan tuliterät Canonit ja muut merkkikamerat, mistä näitä riittää?! Olin niinkin hauskalla päällä että kun olin tarpeeks temppeleitä kuvaillu ja ihmetelly, rupesin kuvailemaan japanilaisia turistijoukkueita. Oli siinäkin oma hauskuutensa.

Buukkasin lipun sunnuntaille Phnom Penhin bussiin. Taksin piti olla noutamassa aamulla klo 8. Tulin guesthousen aamupalalle klo 7.40, ja meikän taksikuski venailee siinä jo kiireellisen näkösenä. Äijä oli vähän etuajassa! Nopeet safkat naamariin, taksiin ja bussin selkään. Matkan piti (huom. piti) kestää 5-6 tuntia, joten ala-aste matikalla laskin että ollaan perillä klo 13 ja 14 välillä. Vajaan parin tunnin ajomatkan jälkeen bussi veti kuitenkin sivuun, ja todettiin että jäähdyttäjänletku poikki, nesteet pihalla ja joku remmi oli siinä hutakassa myös katkennu. Eihän siinä, kyllähän näitä insinöörejä ja taivaanrannanmaalareita taas keräänty sankoin joukoin vehjettä korjaamaan, eikä siinä mennykään kuin kermaset kolme tuntia! Oli mukava köllötellä paahtavassa auringossa pienellä vesimäärällä ja rukoilla Luojaa että jätkät hoitais homman himaan. No, eihän se perkele vielä kolmen tunninkaan jälkeen toiminu, joten meidän koko bussin porukka ängettiin bussiin, jossa oli 25/35 ihmistä + pesukone takapenkillä (?). Kymmenen ekaa sai istumapaikan, loput istu bussin lattialla tai hattuhyllyllä, pesukoneen sisään ei mahtunu. Lopulta saavuttiin HIEMAN uuvuttavan bussimatkan jälkeen Phnom Penhiin klo 17.30. Istumalihakset jäi jonnekin rikkoutuneen bussin ja Phnom Penhin välille.

PP (=Phnom Penh) tuntu heti jotenkin kotosalta. Tää on vähän niinkun rakas ja kotoisa Tampereen kaupunki, jossa on helppo kulkea paikasta toiseen, maisemat on komeita ja kaiken kukkuraks vieressä virtaa ”mighty Mekong”, eli siis Mekong joki. Sain kivan kämpän sopohintaan, safkat naamariin ja unten maille.

Seuraava päivä olikin aika duracelin tuoksuinen päivä. Nappasin itelleni hovikuskin koko päiväks guesthouselta, ja käskin renkipojan ajaa mut ampumaan aseilla, mä olen asehullu saatana rikkaasta länsimaasta, ja renkipoika ajaa sinne minne isäntä käskee! No aika kuumottavaan paikkaan kaveri mut veikin, vanhalle varastoalueelle jossa Kambodzan korruptoituneet upseerit tekee rahaa antamalla länkkäreiden räiskiä vaikka minkälaisilla pyssyillä. Tarjolla oli kaikkee pistoolista AK-47 ja M-16 kautta kranaatinheittimeen, ja tietysti siihen kaikkein kauneimpaan, eli sinkoon. Täällä sais oikeesti ampua vaikka ihmisen jos näille maksais tarpeeks, mutta laskin sen varaan että taulu on ihan riittävä. Silti jotkut hikiset-nolife-sotapelihullu-paskamaha-jenkit tulee tänne ja ampuu mm. lehmiä tai lampaita, jotkut varmasti myös ihmisiä. Kuinka hienoo olis joutua sellasen kaverin maalitauluks jolla on sinko kädessä ja hullunkiilto silmissä? Rahalla pääsee ja bemarilla saa.

Ite otin miehekkäästi AK-47 ja laitoin ryssäläisen rallattamaan taulua kohti. Olihan se aika munakas vehje! Adrenaliini virtas ja AK nakutti, komee kokemus. Meikän kuski kysy onko mulla kameraa mukana, halus kuvata ihan kaikkee vaikka monessa paikassa oli kuvauskielto, kaveri oli vaan ”no worries”, mutta sotilaiden ilmeistä päätellen sen kameran ois voinu jättää väliinki. Lattialla loju kaikkia mahdollisia aseita, ja kuski heitteli mulle kouraan niitä ja halus ottaa kuvia, muutaman kuvan jälkeen katsoin kuitenkin parhaaks antaa tän homman olla ja siirtyä pois tästä Jumalan hylkäämästä korruption kehdosta kohti uusia suuntia. Tää on kyllä mielekäs maa, täällä on sopivasti kuumottava meininki, ja välillä aika rebeliäkin touhua, mutta jotenkin kokoajan on silti kohtuu turvallinen olo.

Shooting rangen jälkeen kurvattiin surullisen kuuluisille Kuoleman kentille, eli Killing Fieldseille. Näky oli oikeesti aika pysäyttävä. Täällä vedettiin vajaa nelkyt vuotta sitten jengiä aika surutta kylmäks. Joukkohautojen määrä oli jotain aivan uskomatonta. Minkäänlainen valokuva ei pysty välittään sitä fiilistä mikä paikassa vallitsee. Se vaan pitää ite kokea. Vaatteiden riekaleita, ihmisten luita ja pääkalloja oli ympäri koko aluetta. Veti aika hiljaseks.

Killing Fieldsien jälkeen suunnattiin Tuol Slengiin, eli turvavankila S-21:een. Ahdistus vaan paheni. Täällä siis laitettiin kylmäks n. 13 000 ihmistä mitä sairaammilla kidutus/tappamismenetelmillä. S-21 oli ennen koulurakennus, mutta Pol Potin astuessa valtaan koulu muuttu vankilaks ja kidutuskammioks. Sellien seinillä oli kuvia kidutetuista vangeista, ja joka sellissä oli kuva vangista kuolleena. Seassa hirvee määrä naisia ja lapsia. Jokasesta vangista oli kuva vankilan seinällä. Niistä kuvista pysty haistamaan sen pelon ja epätietosuuden määrän mikä vallitsi koko vankilassa. Yks harvoista selvinneistä kerto, että aika kului pelkästään maaten lattialla, kuunnellen muiden vankien tuskan huutoja, ja odottaen omaa vuoroonsa.

No, tapahtu jotain hyvääkin tänään. Tapasin mukavan suomalaisen mimmin Tuol Slengin porteilla, jonka kaa ollaan pyöritty nyt pari päivää. Hirveet kännit jouduttiin ottamaan rankan päivän päätteeks, ja tänään ollaan pyöritty ympäri Phnom Penhiä tuk tukilla ja tasoteltu pahaa oloa. Helkkarin hauskaa on ollu! Mulla jatkuu huomenna matka kohti Sihanoukvillen rantakaupunkia eteläiseen Kambodzaan.

Yks mistä piti vielä sanoo on kerjäläiset. Niitä on täällä helvetisti. Kuulin yheltä täkäläiseltä (rakastan tätä sanaa) että jotkut vanhemmat jopa amputoi lastensa käsiä ja jalkoja, ja kerää sen avulla kolehtinsa. Kovaa touhua... Yks pikkupoika tuli kaupitteleen kirjoja kun olin syömässä, sanoin ettei oo tarvetta, mut jäbä jäi kuitenki jutuille, ja väitti tietävänsä kaikkien euroopan maiden pääkaupungit. En uskonu pojua, ja testasin 10 euroopan maata, mutta jamppa oli nokkela ja tiesi kaikki. Annoin sille dollarin, se oli mielissään.

Eiköhän tässä ollu tarpeeks yhteen blogiin. Tuli luvattoman pitkä teksti, mutta koska en ole pakottanu ketään lukemaan en pyytele anteeksi. Sen lisäks että tää oli kaikkien aikojen pisin bloggaus, en oo myöskään ennen kirjottanu blogia pikku pöyhnissä. Nyt on sekin tehty. Minä jatkan nyt vodka-karpalo-ananasdrinkin juontia, mene sinä tekemään lumitöitä, kokkailemaan, tai valmistautumaan tulevaan työvuoroon. Elämä on valintoja täynnä. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella länsimaalasella on varaa matkustaa pidemmällekin reissulle, pitää vaan pystyä luopumaan tietyistä mukavuuksista kotimaassa, ja jättää perjantain leffalippu ostamatta, tai joka lauantain baarikierros vaihtaa pariin Pirkka-kaljaan (jota on kova ikävä). En voi muuta kun lämmöllä suositella matkustamista, ja sitä että näkee muutakin kun omat tutut kotinurkat. Se on äärimmäisen palkitsevaa monessa mielessä, ja oikeesti helvetin halpaa! Se on täysin itestä kiinni. Hajoilkaa ja matkustakaa ennen kuin on liian myöhäistä! Tosin jättäkää muijanne himaan. Hyvää naistenpäivää!

Killing Fields

S-21

S-21 säännöt

Killing Fields

Ta Prohm

Rambo-Osku

Angkor Wat

 Ouskari

ps. sori kun nää kuvat on päin vittua täällä, en jaksa enää painia näiden kaa.

Matka jatkuu ja laulu soi

On tääki perkele touhua kun joutuu tulpat korvissa kirjottaan blogia, kissat naukuu niin helvetisti pihalla että tekis mieli mennä ja ja ja... Käskee niiden olla hiljempaa!

Ko Taon kristallin kirkkaat vedet jäi taakse kun hypättiin Suranin kanssa botskiin ja hurautettiin Bangkokiin. Päivät Taolla kului snorklaillessa, levytellessä ja saarta kierrellessä. Käytiin me Suranin kanssa minigolfiaki pelailemassa. Surani oli helvetin hyvä tyyppi, ja meistä tuli tosi hyviä kavereita, toivottavasti nähdään vielä joku päivä. Vähintään yhtä hyvä tyyppi oli vaihteeks meidän bungalow-kylän päällikkökoira. Se oli ISO. Alhaalta löytyy kuva tästä komistuksesta.

Kolmen tunnin lautta, kolmen tunnin bussin odotus ja kahdeksan tunnin bussimatka oli aina yhtä ihanaa. Bangkokissa pyörittiin pari päivää, ja Jussikin sieltä jostain löyty. Käytiin porukalla Chatuchakin viikonloppumarkkinoilla, jonne sai rahaa survottua ihan kiitettävästi. Kaikki oli helvetin halpaa, ja se tavaran määrä oli aivan käsittämätön. Suosittelen poikkeemaan jos osuu viikonloppuna Bangkokiin. Tosin muijakaverin kanssa en menis sinne. Surani hyppäs maanantaina koneeseen ja lähti takas Sveitsiin, me jatkettiin tutun aisaparini kanssa matkaa kohti uusia seikkailuja.

Kokeneemmat reissarit väittää että pidemmällä reissulla visiitti kunnon turistirysässä auttaa ymmärtämään taas matkan tarkotuksen, ja osaat arvostaa entistä enemmän paikkoja joissa on tullu itse käytyä. Se oli äärettömän totta.

Haluatko lomalle paskaan paikkaan? Paikkaan jossa on enemmän kännisiä venäläisiä kuin paikallisia ihmisiä? Haluatko katsella kuuskymppisen läskin taluttavan parikymppistä ”vaimoaan” kämpilleen naimaan? Haluatko reissulle koko Aasian paskimpaan paikkaan? Jos vastasit edes yhteen näistä kysymyksistä ”kyllä”, lähde Pattayalle!

En tiedä millasta enkelin kieltä Jussi mulle puhu että sai mut taivuteltua lähteen Pattayalle Jussin äijää morjestaan. Suostuin kahdeks päiväks lähtemään, mutta lupasin että selvinpäin en siellä aio viettää hetkeekään! Jussin äijä oli lepponen tyyppi, vedettiin äijäporukalla keskiketterää uima-altaalla aamusta iltaan. Allasbaarin omisti kaks vanhaa britti-homoa, ja niiden ”toyboyna” pyöri täkäläinen hintti joka oli kyllä ihan kunkku jäbä, mitä nyt vähän persettä kouri ja hiplaili vähän joka paikasta. Hurtilla huumorilla ja tiukalla otteella kaverin nännistä näistäkin selvittiin. Hintti halus pelata kokoajan biljardia sillä panoksella että häviäjä meni aina pelkillä boksereilla uimaan. Jannu tarjos meille kaljaa kovalla syötöllä, koitti varmaan saada meitä känniin ja päästä selättämään.

Pattaya näytti todellisen luonteensa heti kun päästiin mestoille. Taksit ei suostu ajaan mittari päällä, vaan kiskoo ylihintasia könttäsummia, ihmiset vittuilee ja on töykeitä. Kaiken huippu kun oltiin kuudelta illalla perillä, ei oltu syöty koko päivänä, mentiin ravintolaan syömään, niin ei saada ruokaa enää koska KOKKI OLI NIIN VITUN JURRISSA ETTEI PYSY EES PYSTYSSÄ! Mitä helvettiä, kuudelta illalla??? Teki mieli läiskiä jamppaa korville! Sit se tuli sen verran vastaan että suostu tekeen helppoo thaimaalaista ruokaa, eli riisiä ja kanaa. Vittu mitä touhua, join kaljan.

Buukkasin bussilipun Pattayalta Kambodzan Siem Reapiin, mikä on siis nykyinen sijainti. Jussi jäi vielä Pattikselle, ja hyppää lauantaina Vietnamin koneeseen. Minibussi olis aamulla noutamassa seiskan jälkeen. Ei muuta kun votkaa kaupasta ja kylille. Tavattiin liian monta finskiä joiden kanssa ryypiskeltiin ja heitettii läppää. Viskiä tuli pöytään, ja yhtäkkiä havahtu siihen että kello on kuus aamulla, me ollaan aivan naamat Walking Streetillä ja kaukana kotoo! Eihän siinä, yhen neuvooantavan jälkeen könyttiin mopotakseilla himaan, pakkasin kamat ja lähettiin minidösän noutopaikalle n. 5km päähän. Luojan kiitos, noin kilometrin jälkeen skootteri sano sopimuksensa irti, ja oltiin aika helvetin autiolla paikalla. Puhelin soi. Minibussin kuski molottaa että mää oon myöhässä. Kai mä ny sen tiesin perkele itekin. Skootteri kaahas vierelle, paikallinen pariskunta, löin jannulle sata bahtia kouraan ja sanoin että muijas jää tähän odottaan, vie mut perille.

Könysin minibussiin ja sammuin aivan samantien. Heräsin parin tunnin päästä, ja ihmettelin missä helvetissä mä oikeen oon. Jossain päin Kambodzan ja Thaimaan rajaa. Meillä oli kova tiimi minibussissa, pariskunnat ruotsista ja norjasta + meikämanne. Vedettiin ruotsalaisten kanssa aamupalaa naamariin ja jauhettiin schaissea kaikesta mahdollisesta. Vaihettiin tavalliseen bussiin, ajettiin, pysähdyttiin, toinen auto, ajettiin, vaihettiin tuk tukiin, ajettiin... Olin niin pihalla etten ees tiedä monellako eri autolla raja-asemalle päädyttiin, mutta siellähän ne ongelmat sitten alko. Eihän mulla ollu tallessa enää maastapoistumiskorttia. Helkkarin helkkari, olipa yllätys. Siellä sitä härvättiin ja arvottiin oonko mää terroristi, huumeiden salakuljettaja, krapulainen reissaaja vai porilainen autokauppias.

Muutama bussi ja tuk tuk- kyyti vielä Kambodzan päässä ja tepastelin Siem Reapin katuja väsyneenä ja krapulaisena, mutta niin kovin helpottuneena päästyäni pois Pattayan paskasilta ja syntisiltä kaduilta. Siitä olen varma, että Pattayalle en tule tässä elämässä menemään. Piste. Kuski tulee aamulla ysiltä pihaan, lähetään katteleen Tomb Raideristakin tuttuja Angkor Watin temppeleitä. Tuntu että näissä mun jutuissa ei oo mitään sisältöö, aivan sama, olen väsynyt. Kirjotan paremmalla aikaa ajatuksia Kambodzan päästä, kuvakimaran siivittämänä vällyjen väliin.

Riippumatto-Osku

Bussi-Surani

Bussi-Osku

 

 

 

Taiteilija-Osku ja koira.

Porin tori.

 Oskari.